Näin pohti esikoiseni aamupalalla. Tuo nuori neiti on aina ollut tietoinen sisäisestä maailmastaan siinä määrin, että olen oivaltanut saaneeni haastavan lapsen. Herkkyys vaatii säätelyä, täytyy itsekin huomata ja kontrolloidan käytöstään. Minulle, ruutitynnyrille on ollut vaikea oppia ja opetalla tunteiden hienosäätöä, vaikka olen rajusti laskenut reagointieni laatua ja vahvistanut itsessäni ”hälläväliä” asennetta. Olen silti yhä  reagointiluokkaa Richterin asteikkolla 6,0-6,9.

Tunteellisen ja herkän lapsen vanhempana, oma tunne-elämä saa varteenotettavan rajan, päästelenkö tunteitani miten itse haluan, vai opettelenko itsehillintää vielä vähän.

Vihaisena en hallitse purkauksia, siis oikein vihaisena, huudan ja karjun. Koska ahdistus tuntuu kuristavana otteena ja koen, että jos en huuda niin lujaa kuin kykenen, tukehdun. Näin käy harvoin, mutta on käynyt. En ole ylpeä, en. Annoin vihastumisen pimentää järkeni himmeän valon.

Toisaalta, olen samanlainen jokaisessa tunnetilassani, kun rakastan, minä todella näytän rakkauteni. Rakastan fyysisesti suukottelen, halailen ja olen liki. Minä rakastan ehdoitta. Minä rakastan sellaisenaan kuin jokainen on.

En minä silti kukaan Jeesus ole. Olen virheitä täynnä, mutta olen yrittänyt opetella pois pahan puhumisesta. Kullakin meillä on oma henkilökohtainen tragediamme, josta me yritämme saada otteen ja jonka kanssa painimme. Jokaisella on oma historiansa ja taakkansa kannettavana.

Aikuisina me koemme maailmaa ja tunnetiloja juuri niillä eväillä jotka olemme lapsena saaneet. Parisuhde ja vanhemmuus ovat myös sidoksissa opittuihin roolimalleihin. Mikä parasta, niistä voi oppia aika paljon myös pois, kovan työn kanssa. Ensin vain on tiedostettava asia, joka aiheuttaa ongelmaa ja päänvaivaa.

Synnynnäinen avoimuuteni ja luotto ihmiseen, ei ainakaan vielä ole koitunut kohtalokseni. Toivottavasti näin ei käy koskaan, toivottavasti ihmiset rakastavat minua niin paljon, etteivät tahdo rikkoa minua.

Minä en haluaisia rikkoa ketään, minä haluan työntää ihmisiä eteenpäin matkallaan, ei ole minulta pois auttaa ja tukea henkilöitä, joilla on hankalaa. Joskus, minäkin voin olla siinä pisteessä, että tarvitsen apua. Niin voi käydä ja niin on käynyt. Liikuttavinta mitä muistan oli, kun sain keskenmenon, miespuolinen työtekijä halasi karhun halauksellaan, kyselemättä mitään. Hänellä oli lohduttava halaus. Kiitos hänelle siitä.

Totta on, kaikkia tunteitaan ei pysty nimetä, kuten hetkiä jona ymmärtää että läheinen kuollut, että on raskaana, se että on juuri synnyttänyt lapset tai että saa orgasmin. Näihin tiloihin ja kokemuksiin, ainakin minun on hankala saada oikeat sanat, jotka juurikin tarkoittaisivat sitä nimenomaista hetkeä.

Ehkä se vain on niin, että on se kumma kun kaikkia tunteitaan ei voi nimetä.