Teen työtä luovuuden kanssa päivittäin. Törmään siihen,että aikuisten maailmassa on sääntöjä miten asiat voivat olla tai eivät. Se koskettaa myös luovuutta itseään, luovuudessakin on pelkoja, tabuja siitä mitä muut minusta näkevät.

 

Olen luovuuden seikkailija. Mielelläni teen kaikkea ja koko ajan. Poikkitaiteellinen työni ruokkii kaikkia luovuuteni osa-alueita. Aina on jokin ratkaisu, ehkei vielä keksitty.

 

Minulta kysytään, mistä luovuuteni tulee. Jos vastaisin aivan rehellisesti, sanoisin ihmisille: EN KUULE TIEDÄ.

 

Voin arvella, että luovuuteni johtuu siitä, että aina ajattelen kaiken olevan mahdollista, että uskon erehtymiseen, kokeiluun ja rohkeuteen.

 Uskon että vasta sitten voi olla varma virheestään kun sen on todella tehnyt.

 

Aikuisuuteen kuitenkin kuuluu tietäminen, sillä vasta silloin olet yhteiskunnassa vastuullinen ja yhteiskuntakelpoinen henkilö. Pitää tietää ja tiedostaa jatkuvasti kaikkea, turhiakin asioita. Ainoa asia, mitä luovuudesta tiedän varmaksi on se, että vain selittämällä ja keksimällä selityksiä saadaan luovuudesta uskottavaa. Mitä tahansa voidaan tehdä luovuuden nimissä, kunhan sille saadaan looginen selitys.

 

En kuuntele musiikkia miettiäkseni musiikinteoriaa, vaan elääkseni, tunteakseni ja kokeakseni jotakin itseäni rikastuttavaa. On mahtavaa olla esteetikko, maailmassa on niin paljon kauneutta, on vain kiinni siitä haluaako nähdä.

 

Uskotteko minua, jos sanon, että ihmiset keksivät selityksiä töihinsä ja luoviin tuotoksiin pakon edessä? Niin minä teen. Opiskeluaikoina luovasta tuottamisesta tuli kirjoitettua satoja sivuja perusteluja tekniikoiden ja materiaalien valinnoille. Piti olla käytännönläheistä ja järkevää. Luovuudesta piti tulla JÄRKEVÄÄ!

 Ymmärrän kyllä, helposti kädentaidoista tulee " hullujen huone", jossa henkilöt terapiavirkkaavat-maalaavat-askartelevat pahaa oloaan ja terapioivat itseään. Ja on hyvä hoitaa itseään, on hyvä kuunnella itseään, on hyvä olla itsessään kiinni, mutta onko hyvä siirtää oma huono energia muille?

 

Hallittu paha olo, on se minkä voi altistaa toisten katsottavaksi. Tämä on minun näkemykseni, se että taiteilijalla on eettinen ja moraalinen vastuu yleisöstään ja yleisölle. En surmaisi mitään yleisön edessä, vain herättääkseni katselijoita. En tekisi ahdistavia tekoja siksi, että sisäinen maailmani etsii vastauksia. En altistaisi katselijoita sisäisille tarumoilleni. Ahdistuksen, kuvotuksen ja negatiivisen energian siirtämisessä luovan artikkelin kautta on vastuullista. Tekijänä on vastuussa. Ammattitaitoinen luova henkilö, osaa suojella katsojaansa.

Toisaalta, katsoja, kokija on myös vastuussa itsestään ja siitä mihin vetää sisäisen rajansa. Milloin lakkaa katsomasta kuvaa, sulkee ahdistavan äänen tai poistuu ahdistavasta kokemuksesta.

 

Annan esimerkkejä siitä kuinka kuva voi olla lähtemätön, energia ahdistava ja kuinka katsojan oma kokemusmaailma voi muuttaa taiteellista/luovaa hetkeä/kokemusta.

 Olen nähnyt kuvan, silmänräpäyksen hetken ja se ei koskaan poistu minusta, eikä"sisäisestä näkemisestäni".  Kuva on toisen maailmansodan ajalta, raskaana olevista naisista. Heidän päänsä ovat ajellut, he seisovat jonossa, katse teloituspaikalle, luultavasti he ovat nähneet kuinka heitä edeltävät ovat teloitetut. He kaikki tietävät, että elämä päättyy nyt, samalla kun kantavat vielä elämää sisällä, nöyryytettyiniä. 

Kuva ei lähde minusta koskaan. Osa kuvasta ja sen sisällöstä on varmasti muuttunut ja oma elämäni muuttaa kokemusta siitä kuvasta yhä. Kun olin raskaana, tunsin lapseni liikkeet, sen kaiken mitä raskaana oleminen on, muistin aina niitä naisia siinä jonossa. Kaikkea sitä, minkä he menettivät joitakin hetkiä kuvan ottamisen jälkeen.

 

Muistan myös kuinka kerran yksi taiteilija kertoi hukkumiskokemuksestaan. Hän oli tehnyt siitä korun. Ennen kuin tiesin tarinan korun taustalla, sanoin ystävälleni, että kyllä on synkkä ja pelottava koru. En olisi koskaan ostanut korua ja pitänyt sitä kaulallani, sillä se energia mikä korussa oli, ahdisti katsoa. Varsinkaan, sen tarinan jälkeen, jonka hän kertoi.

 

Teatterissa työskennellessäni jotkut katsojat kävelivät kesken esityksen pois, sillä aihe saattoi olla katsojalleen arka, ahdistava ja mennä liian syvälle. Kappale oli Fundamentalisti, joka kertoi rakkaustarinaa, sekoittaen faktaa ja fiktiota uskoliikkeistä ja uskonnoista. Näyttelijät olivat todella uskottavia ja realistisia. Vaikka olin töissä ja nähnyt esityksen ja harjoitukset kymmeniä kertoja, vaikka tiesin ja tunsin tarinan, itkin esityksen lopuksi joka kerta.

 

 Minä, en siis halua omalla luovalla tuottamisellani jakaa muille, kuin hyvää mieltä. Olen kuitenkin ihan hyvilläni vaikka työni ei kertoisi katsojalleen mitään. En halua millään tavalla muutta ketään ihmistä, herättää kenessäkään mitään kummallisia tunteita, en janoa kenessäkään suuria tunnekuohuja, en halua että kukaan katsellessani töitäni, kokisi suuria tunteita ja syntyisi uudelleen. Minä haluan vain kuvata maailman joka on pääni sisäpuolella, kuvissa on energia mikä minussa virtaa. Se kaikki mitä luulen salaavani, kun suuni on kiinni. Te näette minut, oikean minuuteni, minä altistan itseni teidän katseittenne alle.

 

Töissäni, oli ne miten tahansa tehdyt, maalaten, huovuttaen, ommellen... te näette minut.Te näette minut sisältä käsin. Tämä rehellisyys ahdistaa hiukan, mutta antaa teille ehkä jonkin vastauksen. Luon nahkani aina uudelleen ja te näette minut vereslihalla. En minä tiedä, mistä minun luovuuteni tulee, se on minussa, minä elän ja hengitän sitä mikä minussa on. Te näette sen, mistä minut on luotu. Pysyäkseni hengissä on minun tehtävä niitä töitä, minulla on sisäinen pakko. Se on välttämättömyys, henkisen hyvinvointini ravinto.

 

Minä leikin, minä leikin kynillä, väreillä, kankailla, minä leikin lapsien kanssa ja minä leikin elämän leikkikentällä. Minä rakastan tätä leikkiä ja näitä seikkailuja. Minä olen takki auki, siksi, että jos tuuli vieisi minut mukaansa( no joo, nyt meni överiksi, näin painavaa maatuskaa tuskin pieni tuulenvire vie mukanaan..no toivossa on hyvä elää.. Ai,TOIVOSSA? ) olisin valmis uuteen seikkailuun.

Minä olen rohkea, sillä luotan että elämä kantaa, minä luotan, että elämässä käy hyvin: kaikki me kuolemme ajallamme. Se miten elämme nyt on tärkeää myös silloin, kun kuolemme. Jokainen tekee virheitä, toiset enmmän, toiset vähemmän.

 

Minun ohjeeni omassa elämässäni on helppo, ole nyt.

 

Minun luvuuteni on läsnäoloa, hetkeen heittäytymistä, suoraan sieltä, jossa mieleni, energiani ja sieluni on vapaa mieleni rajotuksista. olen intuitiivinen,toimin sen varassa ja elän sen varassa. Luotan sisäiseen ääneeni, luotan itseeni ja luotan ihmisiin.

 

Minä tunnustan,

olen luova koska leikin, tutkin, etsin, uskallan, rohkenen.

Olen vilpittömästi minä ja rakastan itseäni.