Näin pohti esikoiseni aamupalalla. Tuo nuori neiti on aina ollut tietoinen sisäisestä maailmastaan siinä määrin, että olen oivaltanut saaneeni haastavan lapsen. Herkkyys vaatii säätelyä, täytyy itsekin huomata ja kontrolloidan käytöstään. Minulle, ruutitynnyrille on ollut vaikea oppia ja opetalla tunteiden hienosäätöä, vaikka olen rajusti laskenut reagointieni laatua ja vahvistanut itsessäni ”hälläväliä” asennetta. Olen silti yhä  reagointiluokkaa Richterin asteikkolla 6,0-6,9.

Tunteellisen ja herkän lapsen vanhempana, oma tunne-elämä saa varteenotettavan rajan, päästelenkö tunteitani miten itse haluan, vai opettelenko itsehillintää vielä vähän.

Vihaisena en hallitse purkauksia, siis oikein vihaisena, huudan ja karjun. Koska ahdistus tuntuu kuristavana otteena ja koen, että jos en huuda niin lujaa kuin kykenen, tukehdun. Näin käy harvoin, mutta on käynyt. En ole ylpeä, en. Annoin vihastumisen pimentää järkeni himmeän valon.

Toisaalta, olen samanlainen jokaisessa tunnetilassani, kun rakastan, minä todella näytän rakkauteni. Rakastan fyysisesti suukottelen, halailen ja olen liki. Minä rakastan ehdoitta. Minä rakastan sellaisenaan kuin jokainen on.

En minä silti kukaan Jeesus ole. Olen virheitä täynnä, mutta olen yrittänyt opetella pois pahan puhumisesta. Kullakin meillä on oma henkilökohtainen tragediamme, josta me yritämme saada otteen ja jonka kanssa painimme. Jokaisella on oma historiansa ja taakkansa kannettavana.

Aikuisina me koemme maailmaa ja tunnetiloja juuri niillä eväillä jotka olemme lapsena saaneet. Parisuhde ja vanhemmuus ovat myös sidoksissa opittuihin roolimalleihin. Mikä parasta, niistä voi oppia aika paljon myös pois, kovan työn kanssa. Ensin vain on tiedostettava asia, joka aiheuttaa ongelmaa ja päänvaivaa.

Synnynnäinen avoimuuteni ja luotto ihmiseen, ei ainakaan vielä ole koitunut kohtalokseni. Toivottavasti näin ei käy koskaan, toivottavasti ihmiset rakastavat minua niin paljon, etteivät tahdo rikkoa minua.

Minä en haluaisia rikkoa ketään, minä haluan työntää ihmisiä eteenpäin matkallaan, ei ole minulta pois auttaa ja tukea henkilöitä, joilla on hankalaa. Joskus, minäkin voin olla siinä pisteessä, että tarvitsen apua. Niin voi käydä ja niin on käynyt. Liikuttavinta mitä muistan oli, kun sain keskenmenon, miespuolinen työtekijä halasi karhun halauksellaan, kyselemättä mitään. Hänellä oli lohduttava halaus. Kiitos hänelle siitä.

Totta on, kaikkia tunteitaan ei pysty nimetä, kuten hetkiä jona ymmärtää että läheinen kuollut, että on raskaana, se että on juuri synnyttänyt lapset tai että saa orgasmin. Näihin tiloihin ja kokemuksiin, ainakin minun on hankala saada oikeat sanat, jotka juurikin tarkoittaisivat sitä nimenomaista hetkeä.

Ehkä se vain on niin, että on se kumma kun kaikkia tunteitaan ei voi nimetä.

 

 

 

 

 

 

Anteeksi, että olen LÄSKI

 

 

 

Ulkonäköni ja muotoni tuo varmasti monelle naiselle tyydytystä. Kukapa haluaisi olla kahdella tikulla varustettu lihapulla.

 

Uskon, että olisin vieläkin suurempi, jollen tiedostaisi mitä syön.

Kiellettyjen ruoka-aineiden listalla ovat sokerit, maito ja valkoinen jauho. En oikein suosi alkoholliakaan ja parin kesäisen rilluttelureissun jälkeen oivalsin ettei alkoholi käy lainkaan. Kroppani oli shokkitilassa( puolison mielestä, olen vain tullut vanhaksi ja se siitä).

 

Nyt joku ajattelee: liiku enempi syö vähempi. Ah, niinkö?

No heitän neuvojille takaisin: motivoiko sinua 6 kert/vko ohjattua liikuntaa laihtumatta grammaakaan? ( 12 vikkoa ravasin salilla ja puntari ilkkui vahingoniloa: ei grammaakaan vähemmän!)Tiedän että ainoa keino minulle pudottaa painoa on syödä 700 kaloria/pvä. Tämä on varma tieto, olen sen jo kerran tehnyt, sekoittaen kehoni tasapainon pysyvästi.Niin niukalla ruuan määrällä ei jaksa. Niinpä ajattelin olla läski, terve läski, joka syö kasvispainotteista ruokaa tiedostaen ruuan laatua ja alkuperää.

 

Olen minä laihduttanut ja haluaisin kyllä olla hoikempi. Edellisestä painonpudotuksesta käteen jäi hormonitasapainon vahingoittuminen, kehoni epätasapaino, joka jatkuu yhä, kun painon pudottamisesta on kohta 2 vuotta. Tempaus, jonka piti edistää terveyttäni, vahingoitti tärkeintä kehossani: hormoneja. 

 

Olen monesti miettinyt tätä että, laihdutatko siksi, että terveyteni on vaarassa, vai siksi että pelkään mitä muut minusta ajattelevat?

 

 

 Laihdutinko siksi, että ostin vaatteita joiden koko oli XL?

 

Jokin aika sitten lakkasin häpeämästä itseäni. Ymmärsin, että itseni rakastaminen on arvokkaampaa kuin itsensä häpeäminen.

 

Aikoinaan häpesin kokoani, ulkonäköäni, mutta sekin johtui ulkoisista tekijöistä kuin itsestäni. Minut opetettiin häpeämään ja vähättelemään itseäni. Hassua kyllä, en olisi tässä, jos kotona minua ei olisi rakastettu ja tuettu. Jos minun äitini olisi ollut kiinnostuneempi kukkapenkkien väriloistosta, geelikynsien ja ripsien liimauspäivistä, en olisi tässä, näinkin eheänä ja jossakin määrin selväjärkisenä. Minua kiusattiin niin paljon, eikä kukaan oikein välittänyt sen seurauksista. Ei tenininä sen helpompaa ollut, eikä varhaisessa aikuisuudessakaan. Itsensä häpeäminen ja mitätöiminen tuli itseni ja perheeni ulkopuolelta. Minua arvioitiin ja arvosteltiin ulkonäöllisesti.Nyt kun olen aikuinen nainen, äiti, yritän tehdä parhaani ulkonäköön liittyvissä asioissa. Haluan ensisijaisesti osoittaa rakkautta itseäni ja kehoani kohtaan, haluan huoltaa kehoani terveellisellä ruualla, hyvillä rasvoilla ja iloisella asenteella. Haluan rakastaa kehoani ja haluan hoitaa sieluni kotia. Pidän siitä, että koen olevani huoliteltu ja haluan meikata ja käyttää koruja, mutta teen näin itseni vuoksi, omista lähtökohdistani. Haluan välittää lapsilleni , että itsestään huolehtiminen tietyissä mittasuhteissa on itsensä rakastamista ja kunnioittamista. Haluan että tyttäristäni tulee naisia, jotka eivät tietoisesti suorita kauneutta, vaan olisivat sitä luonnollisesti itsenään. Ulkonäköön liittyviä paineita haluan pehmentää ja suodattaa, en halua alleviivata luonottumuutta. Haluan tässä kohden myös täsmentää ettei laihuus tai hoikkuus ole terveyden tae. Lihava ihminen voi olla yhtä terve ja hyvinvoiva aktiivinen liikkuja.

 

 

No, tähän loppuun jaksan mainita, että kuopukseni raskauden jälkeen otin oikein asiakseni selvittää miksi kehoni lakkasi toimimasta, eikä kukaan lääkäri oikein osannut vastata. Olin ja olen yksin läskieni, diettieni, ruokavalioni ja kamppailuni kanssa. Vain yksi valonpilkku, thyroxin on elämässäni. Ehkä tämä pieni valkoinen nappi saa minun laiskan kilpirauhaseni porskuttamaan ja auttamaan hormonitasapainossani ja kuka tietää, terveellinen ruokavalio alkaa näkyä vatsamakkaroiden sulamisena?

 

Anteeksi, että olen läski. En vain ole sitä omasta halustani tai laiskuudestani, vaikka olenkin liikunnan vihaaja.

Läski on paras ystäväni, se on ollut kanssani ihan pienestä saakka. Hyväksyn sen osaksi kehoani ja kuten eräs lääkäri sanoi: genetiikalla on oma osuttensa tässä kaikessa. Vahingosta viisastuneena voin todeta ( vaikka en vieläkään ole mikään tikku..) terve läski on parempi, kuin sairas tikku.

 

 

 

 

 

 

Teen työtä luovuuden kanssa päivittäin. Törmään siihen,että aikuisten maailmassa on sääntöjä miten asiat voivat olla tai eivät. Se koskettaa myös luovuutta itseään, luovuudessakin on pelkoja, tabuja siitä mitä muut minusta näkevät.

 

Olen luovuuden seikkailija. Mielelläni teen kaikkea ja koko ajan. Poikkitaiteellinen työni ruokkii kaikkia luovuuteni osa-alueita. Aina on jokin ratkaisu, ehkei vielä keksitty.

 

Minulta kysytään, mistä luovuuteni tulee. Jos vastaisin aivan rehellisesti, sanoisin ihmisille: EN KUULE TIEDÄ.

 

Voin arvella, että luovuuteni johtuu siitä, että aina ajattelen kaiken olevan mahdollista, että uskon erehtymiseen, kokeiluun ja rohkeuteen.

 Uskon että vasta sitten voi olla varma virheestään kun sen on todella tehnyt.

 

Aikuisuuteen kuitenkin kuuluu tietäminen, sillä vasta silloin olet yhteiskunnassa vastuullinen ja yhteiskuntakelpoinen henkilö. Pitää tietää ja tiedostaa jatkuvasti kaikkea, turhiakin asioita. Ainoa asia, mitä luovuudesta tiedän varmaksi on se, että vain selittämällä ja keksimällä selityksiä saadaan luovuudesta uskottavaa. Mitä tahansa voidaan tehdä luovuuden nimissä, kunhan sille saadaan looginen selitys.

 

En kuuntele musiikkia miettiäkseni musiikinteoriaa, vaan elääkseni, tunteakseni ja kokeakseni jotakin itseäni rikastuttavaa. On mahtavaa olla esteetikko, maailmassa on niin paljon kauneutta, on vain kiinni siitä haluaako nähdä.

 

Uskotteko minua, jos sanon, että ihmiset keksivät selityksiä töihinsä ja luoviin tuotoksiin pakon edessä? Niin minä teen. Opiskeluaikoina luovasta tuottamisesta tuli kirjoitettua satoja sivuja perusteluja tekniikoiden ja materiaalien valinnoille. Piti olla käytännönläheistä ja järkevää. Luovuudesta piti tulla JÄRKEVÄÄ!

 Ymmärrän kyllä, helposti kädentaidoista tulee " hullujen huone", jossa henkilöt terapiavirkkaavat-maalaavat-askartelevat pahaa oloaan ja terapioivat itseään. Ja on hyvä hoitaa itseään, on hyvä kuunnella itseään, on hyvä olla itsessään kiinni, mutta onko hyvä siirtää oma huono energia muille?

 

Hallittu paha olo, on se minkä voi altistaa toisten katsottavaksi. Tämä on minun näkemykseni, se että taiteilijalla on eettinen ja moraalinen vastuu yleisöstään ja yleisölle. En surmaisi mitään yleisön edessä, vain herättääkseni katselijoita. En tekisi ahdistavia tekoja siksi, että sisäinen maailmani etsii vastauksia. En altistaisi katselijoita sisäisille tarumoilleni. Ahdistuksen, kuvotuksen ja negatiivisen energian siirtämisessä luovan artikkelin kautta on vastuullista. Tekijänä on vastuussa. Ammattitaitoinen luova henkilö, osaa suojella katsojaansa.

Toisaalta, katsoja, kokija on myös vastuussa itsestään ja siitä mihin vetää sisäisen rajansa. Milloin lakkaa katsomasta kuvaa, sulkee ahdistavan äänen tai poistuu ahdistavasta kokemuksesta.

 

Annan esimerkkejä siitä kuinka kuva voi olla lähtemätön, energia ahdistava ja kuinka katsojan oma kokemusmaailma voi muuttaa taiteellista/luovaa hetkeä/kokemusta.

 Olen nähnyt kuvan, silmänräpäyksen hetken ja se ei koskaan poistu minusta, eikä"sisäisestä näkemisestäni".  Kuva on toisen maailmansodan ajalta, raskaana olevista naisista. Heidän päänsä ovat ajellut, he seisovat jonossa, katse teloituspaikalle, luultavasti he ovat nähneet kuinka heitä edeltävät ovat teloitetut. He kaikki tietävät, että elämä päättyy nyt, samalla kun kantavat vielä elämää sisällä, nöyryytettyiniä. 

Kuva ei lähde minusta koskaan. Osa kuvasta ja sen sisällöstä on varmasti muuttunut ja oma elämäni muuttaa kokemusta siitä kuvasta yhä. Kun olin raskaana, tunsin lapseni liikkeet, sen kaiken mitä raskaana oleminen on, muistin aina niitä naisia siinä jonossa. Kaikkea sitä, minkä he menettivät joitakin hetkiä kuvan ottamisen jälkeen.

 

Muistan myös kuinka kerran yksi taiteilija kertoi hukkumiskokemuksestaan. Hän oli tehnyt siitä korun. Ennen kuin tiesin tarinan korun taustalla, sanoin ystävälleni, että kyllä on synkkä ja pelottava koru. En olisi koskaan ostanut korua ja pitänyt sitä kaulallani, sillä se energia mikä korussa oli, ahdisti katsoa. Varsinkaan, sen tarinan jälkeen, jonka hän kertoi.

 

Teatterissa työskennellessäni jotkut katsojat kävelivät kesken esityksen pois, sillä aihe saattoi olla katsojalleen arka, ahdistava ja mennä liian syvälle. Kappale oli Fundamentalisti, joka kertoi rakkaustarinaa, sekoittaen faktaa ja fiktiota uskoliikkeistä ja uskonnoista. Näyttelijät olivat todella uskottavia ja realistisia. Vaikka olin töissä ja nähnyt esityksen ja harjoitukset kymmeniä kertoja, vaikka tiesin ja tunsin tarinan, itkin esityksen lopuksi joka kerta.

 

 Minä, en siis halua omalla luovalla tuottamisellani jakaa muille, kuin hyvää mieltä. Olen kuitenkin ihan hyvilläni vaikka työni ei kertoisi katsojalleen mitään. En halua millään tavalla muutta ketään ihmistä, herättää kenessäkään mitään kummallisia tunteita, en janoa kenessäkään suuria tunnekuohuja, en halua että kukaan katsellessani töitäni, kokisi suuria tunteita ja syntyisi uudelleen. Minä haluan vain kuvata maailman joka on pääni sisäpuolella, kuvissa on energia mikä minussa virtaa. Se kaikki mitä luulen salaavani, kun suuni on kiinni. Te näette minut, oikean minuuteni, minä altistan itseni teidän katseittenne alle.

 

Töissäni, oli ne miten tahansa tehdyt, maalaten, huovuttaen, ommellen... te näette minut.Te näette minut sisältä käsin. Tämä rehellisyys ahdistaa hiukan, mutta antaa teille ehkä jonkin vastauksen. Luon nahkani aina uudelleen ja te näette minut vereslihalla. En minä tiedä, mistä minun luovuuteni tulee, se on minussa, minä elän ja hengitän sitä mikä minussa on. Te näette sen, mistä minut on luotu. Pysyäkseni hengissä on minun tehtävä niitä töitä, minulla on sisäinen pakko. Se on välttämättömyys, henkisen hyvinvointini ravinto.

 

Minä leikin, minä leikin kynillä, väreillä, kankailla, minä leikin lapsien kanssa ja minä leikin elämän leikkikentällä. Minä rakastan tätä leikkiä ja näitä seikkailuja. Minä olen takki auki, siksi, että jos tuuli vieisi minut mukaansa( no joo, nyt meni överiksi, näin painavaa maatuskaa tuskin pieni tuulenvire vie mukanaan..no toivossa on hyvä elää.. Ai,TOIVOSSA? ) olisin valmis uuteen seikkailuun.

Minä olen rohkea, sillä luotan että elämä kantaa, minä luotan, että elämässä käy hyvin: kaikki me kuolemme ajallamme. Se miten elämme nyt on tärkeää myös silloin, kun kuolemme. Jokainen tekee virheitä, toiset enmmän, toiset vähemmän.

 

Minun ohjeeni omassa elämässäni on helppo, ole nyt.

 

Minun luvuuteni on läsnäoloa, hetkeen heittäytymistä, suoraan sieltä, jossa mieleni, energiani ja sieluni on vapaa mieleni rajotuksista. olen intuitiivinen,toimin sen varassa ja elän sen varassa. Luotan sisäiseen ääneeni, luotan itseeni ja luotan ihmisiin.

 

Minä tunnustan,

olen luova koska leikin, tutkin, etsin, uskallan, rohkenen.

Olen vilpittömästi minä ja rakastan itseäni.